tiistai 29. maaliskuuta 2016

Teufelsberg - katutaidetta kylmän sodan raunioilla

En ole museoihminen. Musta on hienoa, että maailmassa on museoita ja museoihmisiä, mutta ne ei oikeen ole mua varten. Museot on sillä tavalla huolella aseteltuja ja loppuun asti mietittyjä, että mä vähän tylsistyn. Näkisin vanhat rakennukset ja esineet mieluiten aidossa ympäristössään, sellaisina kuin ne nyt enää tänä päivänä ovat. Harvat historialliset paikat säilyvät entisessä loistossaan ja ymmärrettävästi suoja-aidoin sekä varoituskyltein sitten suojellaan sitä, mitä jäljellä on. Oli virkistävä poikkeus saada viettää muutama tunti vapaasti haahuillen värisyttävän historian keskellä. Vierailimme nimittäin viikonloppuna Berliinissä Teufelsbergin kukkulalla kylmän sodan aikaisessa vakoilu- ja salakuuntelukeskuksessa - ilman oppaita, karttoja, kylttejä tai niitä suoja-aitoja.




Kirjoitatteko tuohon listaan vielä nimenne ja kotikaupunkinne? Niin ja allekirjoitus myös, kiitos. Ihan vaan, jos teille sattuu jotain. Näillä sanoilla meidät toivotettiin tervetulleiksi paholaisen vuorelle taivallettuamme pitkin Grunewaldin metsäpolkuja puolen tunnin ajan. Bongasin paikan abandonedberlin -sivustolta ja mua houkutteli etenkin huhut upeista graffiteista hylätyillä, rapistuvilla seinillä. Ylipäätänsä paikka kuulosti niin siistiltä, että sinne oli lähdettävä.

Teufelsbergin, paholaisen vuoren, historia saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Vuori tuntuu nousevan tyhjästä keskelle tasaista havumetsää, ja se onkin ihmisen - paholaisista pahimman - aikaansaannos. Tämän 120 metriä korkean kukkulan alle on kasattu toisen maailmansodan raunioita, joita Berliinistä kuljetettiin Gruneweldiin yhteensä 12 miljoonaa kuutiometriä. Ennen vuorta samaisilla koordinaateilla sijaitsi natsien sotakoulutuskeskus, jota ei kuitenkaan koskaan ehditty ottaa käyttöön ennen toisen maailmansodan syttymistä.

Länsisaksalaisen vakoilukeskuksen kukkulalle perustivat amerikkalaiset, jotka hiffasivat alueen korkeimman kukkulan sopivan mitä parhaiten salakuunteluun. Itse Teufelsberg sijaitsee silloisella brittiläisellä sektorilla, ja britit tekivät jenkkien kanssa yhteistyötä kalastellakseen mahdollisimman paljon salaista tietoa Itä-Saksasta. Kolme valkoista kupolia hallitsevat massiivisen betonirakennuksen kattoa. Niiden avulla ilmasta napsittiin ääniviestejä. Karu, kylmän sodan aikainen historia on mestoilla oikeasti ihan käsin kosketeltavaa.



Maksettuani seitsemän euron sisäänpääsymaksun mietin hetkisen, saankohan rahoilleni vastinetta. Kaikki niin sanotut muodollisuudet nähtävyydellä oli epävirallisen oloisia. Tyyppi, jolle maksoin sisäänpääsymaksuni, saattoi olla kuka vain - ehkä graffititaiteilija itsekin? Lähdimme kävelemään rähjäisen pihamaan poikki ja annoin kameran laulaa. Seinät oli maalauksia täynnä ja spreijattu autonrämä sopi maisemaan kuin kaikki epämääräinen kierrätystaide berliiniläiselle parvekkeelle. Pihan toisella puolella jäbä kaiveli kassistaan maalipurkkeja ja kävi jo varmasti monta kertaa maalatun seinän kimppuun. Meitä vastaan käveli turistiryhmä, päivän ainoa opastettu kierros oli loppumaisillaan. Kohta oltiinkin lähes itseksemme betonihirviön juurella.

Jos sai kamera laulaa pihamaalla, niin kiivettyämme ensimmäiseen kerrokseen tässä hylätyssä kolossissa laitoin sen tanssimaan ripaskaa. Tuplanopeudella. Katutaide varmasti jakaa mielipiteitä, enkä sano että ihan jokainen teos täälläkään olisi mua sykähdyttänyt, mutta kyllä mä kuulun niihin joita urbaani, aika ajoin uusiutuva graffitiseinä hyvin toteutettuna ilahduttaa ja kovin. Ja onhan tää cool mesta, kattokaa nyt. Museo olematta museo, taidenäyttely olematta kenenkään ennakolta kokoama. Rapistuva, karusti kaikuva kuoleva rakennus, joka takertuu vikoilla voimillaan kiinni nykyhetkeen ja antaa seinänsä berliiniläiselle urbaanielämälle.







Teufelsbergissä ihmiset saavat liikkua ainakin tällä hetkellä täysin vapaasti, eikä mitään varoituskylttejä ole näkyvillä, vaikka rakennus kohoaa usealla kerroksellaan korkealle Berliinin yläpuolelle.  Vaaraton paikka tuskin on, koska sitä ei kunnosteta millään lailla. Sisäänpääsymaksulla pidetään siisteyttä yllä, ja voin vain kuvitella, millaisia roskakasoja joka puolella lojuisi, jos hommaa ei kontrolloitaisi mitenkään. Rakennuspölyä ja haljennutta seinää löytyy vaikka muille jakaa, mutta se tekee paikasta aidon. Suoraan sanottuna musta oli ihanaa, että täällä ei holhota turistia. Omalla vastuulla on ihan ok ajatusmalli. Sainpahan ripauksen seikkailua seminyhveröön elämääni, hehee.

Ihailtuamme graffiteja aikamme sukelsimme pimeään portaikkoon, jonka toivoin vievän meidät aina katolle asti. Onneksi miehen luurissa on taskulamppu, muuten olisin ollut nokallani rakennuspölyssä useemman kerran. Porras kerrallaan käveltiin ylöspäin ja aina välillä ohitettiin ikkuna, joka oli sentään yritetty tehdä turvalliseksi metalliverkolla. Lopulta tupsahdettiin katolle. Maisemat olivat oikein buenot. Enemmän mua kuitenkin kiehtoi kupoleiden lähempi tarkastelu. Eihän niistä ole kuin kuoret jäljellä, mutta jotain rappioromanttisia säteitä mun innokas mieli sieltä vastaanotti palluroita pällistellessäni.

Katolta pääsi vielä kiipeämään korkeimman kupolin sisään. Kupolikaan ei ollut säästynyt taiteelliselta näkökulmalta. Kupolin akustiikkaa kehuttiin erinomaiseksi. Jengi kiekuikin mitä erilaisimpia sanoja omilla kielillään ja jäi odottamaan, että nämä kaksi tyyppiä katossa vastaisivat. Ja vastasivathan ne.



Teufelsbergiin pääsee sujuvasti Grunewaldin s-bahn -asemalta. Kävelyä tulee noin puoli tuntia suuntaansa, ja junamatka Warschauerin asemalta Grunewaldiin kesti toisen puolituntisen S7- linjalla. Grunewaldin asemalle tultaessa käänny vasemmalle ja lähde suoraan kohti metsää. Metsässä on useita ulkoilureittejä, mutta jos jatkat suoraan menosuuntaasi, tulet jossain vaiheessa jälleen asfaltoidulle tielle. Ylitä tie ja lähde nousemaan kukkulaa ylös. Kavuttuasi kukkulaa kymmenisen minuuttia, olet perillä. Ainakin meillä google maps tunnisti kohteeksi näpytellyn Teufelsbergin, eikä perille löytäminen ollut mikään ongelma, vaikka missään ei ole minkäänlaisia opasteita tai edes tieviittoja.

Teufelsberg oli hieno paikka jopa tällaiselle ysikytluvun penskalle, jolle kylmä sota on tuttu vaan hissan tunnilta. Siellä eilinen kohtaa tän päivän, eikä huomisesta tiedä kukaan. Ehkä kannattaa käväistä, ennen kuin on liian myöhästä.



lauantai 26. maaliskuuta 2016

Höpinää Berliinistä

Saavutaan tihkusateiseen Berliiniin ja huokaisen helpotuksesta. Berliini sytyttää edelleen, saa mun sydämen pamppailemaan sateessakin. En nimittäin oo aikasemmin osunu kaupunkiin sateisessa enkä ees kovin harmaassa säässä. Nyt tiiän, tää on ihan aitoo lovee, ei aurinkoisten iltapäivien luomaa hyvänolontunnetta.


Kiivetään meiän Kreuzbergin vuokrahuoneeseen kuudenteen kerrokseen ja kiroon mielessäni, kuinka hukkaan on taas valunu mun tunnit kuntosalilla. Syytetään puuskutuksesta vaikka reppua ja lentoväsymystä. Sitä samaa, joka turvottaa jalat ja saa silmät kuivumaan. Kun ovi vuokrakämppään aukeaa, hieron silmiäni. Joo, just tällänen kämppä mulla olis, jos asuisin Berliinissä. Ja just nää näkymät.

Illalla haluun syödä pizzan. Mä syön pizzaa ehkä kaks kertaa vuodessa. Jo aamulla päätin, et tänään on pizzapäivä (kävin sitä varten aamulenkilläkin). Ja siin pizzassa ois parasta olla ilmakuivattuu kinkkuu ja rucolaa päällä. Ei jakseta lähteäkään siihen italialaiseen, jonka löysin aiemmin jostain blogista, ja laiskasti googlaan korvaajan huudeilta. Löytyyhän sellanen.


Pieni italialainen, melkeen kun huone vaan, puupöydillä pitkät, valkoiset kynttilät. Tunnelma on onnellinen, viereisessä pöydässä pari perhettä viettää yhdessä iltaa. Yks lapsista työntää pizzansa kirjaimellisesti poskeensa ja verkkareihin pukeutunut kiharapäinen äiti nauraa ja sanoo mulle saksaks jotain, mitä en ymmärrä. Vaan Berliinissä voi lähteä ravintolaan verkkareissa ja saada sen näyttämään siltä, ku mikään muu asu ei oikeestaan ois ollu parempi.


Pizza tulee viimein pöytään, mua varten parmankinkulla ja rucolalla tuunattuna. Harmittaa vietävästi, ettei tää oo mun elämäni paras pizza. Koska just täällä mä haluisin syödä elämäni pizzan. Kynttilänvalossa, maahanmuuttajaperheen ravintolassa, rotevan italialaismamman katseen alla. Ravintolan koira, Catarina, vaeltaa pöytien välissä siivoomassa tähteitä parempiin suihin. Mun mielestä joka ravintolalla pitäis olla oma ravintolakoira. Mun pizza on ihan hyvää. Catarina kaataa tuolin saalistaessaan pudonnutta kinkkupizzankannikkaa. Nauravat perheet vie puheensorinansa mukanaan tihkusateeseen. Ihana Berliini.


perjantai 25. maaliskuuta 2016

Berliini on aina hyvä idea






Niin. Berliini on aina hyvä idea. Koska se on kiehtova, kotoisa ja kummallinen. Siellä voi kulkea päämäärättömästi ja törmätä uusiin kirppiskauppoihin ja katumaalauksiin. Siellä on mulle Euroopan paras brunssivalikoima ja ravintoloita varmaankin kaikista kulttuureista. Siellä ei tarvitse mennä Starbucksiin etsimään hyvää take away -kahvia tai edes istua pöytään asti, jotta saa vatsansa täyteen ihanista, tuoreista bretzeleistä. Berliinissä myös tiedetään, mitä ekologinen, luomu, sokeriton ja raaka tarkoittaa. Berliinissä voi hamstrata saksalaista luonnonkosmetiikkaa huikeen halvalla.

Berliini on hilpeän värikäs ja tyylikkään mustavalkonen samaan aikaan.  Se on ruma ja samalla kaunis. Ja siellä on aina tilaa ihan kaikille. Tuu sellasena kun oot, se sanoo. Tyylit, värit ja tarinat liikkuu limittäin katukuvassa. Koirat kulkee omistajiensa mukana ihan minne tahansa. Yks katu voi olla hiljainen, seuraavasta kulmasta kääntyessä törmäät ihmisvilinään. Ostoskeskuksen katolle piiloutuu ravintola terasseineen. Ravintolaan tuodaan tietysti kaikki - perhe, ystävät, lapset ja ne koirat. Hiekkalaatikko on täynnä nauravia lapsia, aikuiset juttelee olutpullon ääressä. Kireen pipon voi jättää vaikka suloisen vuokrahuoneen naulakkoon Kreutzbergissä.  

Niin mä aion tehdä tänä viikonloppuna.










keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kottu rotin arvoitus & vähän juttua srilankalaisesta ruoasta

KOPKOPKOPKOPKOP - kahden leikkuuveitsen ääni kaikuu lasin takana, kun punahampainen mies lyö veitsiä kuumaa ja öljyistä paistoalustaa vasten koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Yritämme jälleen kerran kurkkia, mitä ihmettä keittiössä valmistetaan. Kottu, huutaa mies ja väläyttää koko paikallisesta purutupakasta, betelistä, värjääntyneen purukalustonsa nähtävillemme. Kottuapa hyvinkin, mutta kotun, rotin ja kottu rotin arvoitus jää vaivaamaan meitä vielä joksikin aikaa. 

Srilankalainen katukeittiö tuli meille pikkuhiljaa tutuksi kahden viikon aikana. Heti ensimmäisenä iltapäivänä Colombon rautatieasemalla mun katse kiinnittyi pasteijoihin, joita oli esillä jokaisen ravintolan lasi-ikkunassa. Näitä sanottiin roteiksi. Kasvisrotista tuli nopeasti mun luottoeväs, joka nälän iskiessä huuhdottiin alas jo vähän lämmenneellä pullovedellä. 



Sana roti hämmensi mua ajoittain, enkä ole vieläkään aivan varma, mitä roti itsessään tarkoittaa. Ehkä sillä viitataan taikinaan, joka kaikissa rotiruuissa esiintyy. Näitä roteja saa kasvis-, muna- ja lihatäytteillä. Vegetable roti oli varma valinta mulle, joka vähän arastelen eläinperäisiä tuotteita helteisissä olosuhteissa. Kasvisrotit tuntui kätkevän sisäänsä yhtä monia täytevariaatioita kuin oli niitä myyviä kuppiloitakin, mutta yhteisenä tekijänä kaikista olin tunnistavinani muussatun perunan ja voimakkaat mausteet.

Toisena matkapäivänämme saavuttiin Colombosta Kandyyn ja lähdettiin uteliaina etsimään lounasta. Täytyy sanoa, että mulla ei ollut oikeastaan mitään mielikuvaa siitä, mitä kaikkea Sri Lankassa syödään, koska Etelä-Aasian kulinaristiset kokeiluni rajoittuvat Singaporen Little Indiassa testattuihin, muutamiin biryanineihin. Nii ja Stadin Namaskaar Expressiin. Odotin kuitenkin maukasta kasvisruokaa. 

Kauaa ei jaksettu kaupungilla kierrellä, kun nälkä vei meistä voiton, ja astuttiin sisään kauttaaltaan vihreäksi maalattuun ravintolaan. Valintakriteeriksi riitti ihan hyvin se, että lähes kaikki pöydät oli täynnä. Annosten kuvat ja hinnat oli ripustettu painokankaalla seinille, joten tää olisi varmasti helppo keissi. Mä kokeilen tota kottuu, sanoin heti. Ihan vaan siks, että se on ainoa ateria, johon ei kuulu riisiä. Mulla kun kestää aina vähän aikaa lämmetä riisin kerskakulutukselle. Loppulomasta riisiä tulikin sit taas päivässä ikävä.

Eka kottuni näytti tältä.


Ja se oli mielettömän hyvää.  Yks juttu vaan... mitä tää on? Kasvispaistos oli eka tulkintani. Mutta onko tässä riisinuudelia? Tai jotain hassua, tuntematonta vihannesta symmetrisesti pilkottuna? Maustakaan ei saa oikein selvää, koko paistos oli mausteinen ja umamiin taittava, noh, köntti. Mutta herkullinen köntti. Kotun olemus ei selvinnyt mulle tämän aterian aikana, ja aihe jäi hetkeksi unohduksiin. 

Viikon päästä Mirissassa istahdettiin suloiseen, suurempien rantaravintoloiden puristukseen jääneeseen pieneen kuppilaan, josta muuten nopeasti tuli meille vakkaripaikka. Paikkaa pyöritti länsimaalaisen eläkeiän jo kauan sitten ohittanut setä, joten alettiin kutsuakin ravintolaa papan paikaksi. Papalla oli listallaan kottu rotia. Kuvittelin, että tää rotihomma on mulle jo ihan tuttu juttu ja luulin että tilatessani kyseisen aterian saisin ihanan, vastapaistetun kasviksilla täytetyn rotin eteeni. Tällaisia kun myytin monessa roti shop -ravintolassa Mirissan pääkadun varrella. 


Sain kuitenkin eteeni Kandystä tutun köntin ja koin suuren valaistuksen: Roti, kottu roti ja kottu ovat siis samaa kamaa eri muodoissa. Ja kottu ja kottu roti ovat vieläpä sama asia. "Nuudeli" on kottutaikinaa kasvisten joukkoon pilkottuna. Nyt kottu rotin arvoituksen selvittyä kaikki tuntuu itsestään selvältä. Mutta voi pojat, kyllä mä tätä asiaa pienessä mielessäni pyörittelin iltaisin, kun nettikään ei toiminut enkä päässyt kysymään tarkennusta asiaan ystävältäni kuukkelilta. Myöhemmin selvitin jopa sanan kottu merkityksen sinhalan kielellä: Chopped, eli pilkottu. Pilkottu roti, nerokasta.

Erotatko kuvasta pastan näkösen silpun? Pilkottua taikinaa. Kaikki paistetaan kimpassa samassa wokissa.




Vaikka roteja ja muutama kottukin tuli vedettyä pitkin matkaa, jäi mulle srilankalaisesta ruoasta parhaiten mieleen curryt. Mausteiset, usein jo aamulla valmistetut ja haaleina riisin kera tarjottavat kasviscurryt kuuluivat etenkin reissun ensimmäisellä puoliskolla päivittäiseen ruokavaliooni. Parhaiten mieleeni jäi dhal eli linssimuhennos - pääsinhän sitä ihan itse tekemään Pinnawalassa.

Juttuhan menee srilankalaisessa kansankuppilassa kuta kuinkin niin, että tilatessasi curryä a) eteesi kannetaan vatikaupalla erilaisia kasvisseoksia ja iso kulhollinen riisiä tai b) saat itse kerätä annoksesi seisovasta pöydästä. Usein tarjolla oli neljää tai viittä curryä, joihin dhal poikkeuksetta kuului. Muita yleisiä curryja olivat brinjal eli munakoisopaistos, polos eli jakkihedelmäcurry sekä ananaksesta, vihreistä pavuista, punajuuresta, porkkanasta, perunasta ja bataatista valmistetut curryt. Brinjal ja punajuuricurry oli mun ehdottomia lemppareita - enkä mä edes tykkää punajuuresta! Sri Lankalaisesta ruoasta kiinnostuneille on pakko linkata tämä sivusto, jossa minäkin kävin kätsästi lunttaamassa virkistämässä muistiani hetki sitten.  

Currypöydän kanssa tarjottiin muuten lähes poikkeuksetta papadumeja, jotka ovat linssijauhoista leivottuja, rapeita ja ohuita leipäsiä. Mun mielestä nämä muistutti enemmän nachoja kuin leipää, mutta yhtä kaikki curryateria täydentyi erinomaisesti näillä suolaisilla herkuilla. 






Joka kadunkulmassa, yleensä rotien välittömässä läheisyydessä, kaupattiin myös hopperseja, riisijauhosta leivottuja kuppeja, joiden pohjalla killui yleensä kananmuna. Luin jostain, että hoppersit olisivat nousseet ihan trendiruoaksi Kanadassa, jossa on paljon srilankalaistaustaista väestöä. Ilmeisesti hoppersiin saa vielä munan lisäksi muutakin täytettä, mutta meidän ei tullut kokeiltua tätä herkkua tällä kertaa. Myös makeat jutut jäivät tiskeihin tällä kertaa. Olivat vaan vähän erikoisen näköisiä nämä makeat herkut, eikä karkkihammastakaan oikeastaan kolottanut. 

Paitsi hei, kyllähän me yksi aamu saatiin aamupalaksi halapea, banaaninlehteen käärittyä kookosriisijauhomössöä, joka on iloiseksi yllätyksekseni makeutettu sokerin sijasta hunajalla. Aamiaisesta puheenollen, tiedätkö, mikä erottaa srilankalaisen aamiaisen srilankalaisesta illallisesta? Leipä. Aamiaisella saat currysi kylkeen leipää. Käytiin testaamassa yksi aamu ihan autenttinen srilankalainen breku, jossa kahvikin oli sellaista kuraa ettei sitä oikeasti pystynyt juomaan. Tosiaan, mitä kauemmas turistivirroista saarella matkustettiin, sitä kamalammaksi kahvi muuttui. Siis kaikella kunnioituksella. Purut ne vaan lillui veden seassa, mä vähän veikkaan, ettei ravintoloissa aina edes tiedetty, miten kahvia valmistetaan.  

Mä kyllä tykästyin kovin srilankalaiseen ruokaan. Maukasta, ekologista ja kevyttä kasvisruokaa on aina ilo vedellä. Todella mieltäylentäviä sanavalintoja ruoka-aiheiseen kirjoitukseen multa nämä mössö ja köntti muuten. Mut hei, sitähän katuruoka on, jopa parhaimmillaan. Konstailematonta, paikallisista aineksista valmistettua makujen ja koostumusten sekamelskaa, josta tietää voivansa vaan haaveilla sitten kun kotiinpaluu koittaa. Vastapaistettu vegeroti, mulla on niin kova ikävä sua. 

Sri Lanka-aiheiset kirjoitukset jäävät nyt pienelle luovalle tauolle. Koska Berliini on aina hyvä idea.



maanantai 21. maaliskuuta 2016

Horton Plains & maailmanlopun tunnelmia | Sri Lanka



Ihanan norsupäivän jälkeen oli aika siirtyä eteenpäin Kandystä kohti Sri Lankan eteläosia. Suurin syy etelään suuntaamiselle oli Yalan kansallispuisto, jonka safari oli meillä itseoikeutetusti matkaohjelmassa. Kun aloin ennen matkaa kartottamaan, missä safaria silmälläpitäen kannattaisi yöpyä, löysin kivan oloisen ja edullisen homestayn Kataragaman temppelikaupungista, aivan kansallispuiston huudeilta. Kataragamassa viehätti myös se, ettei siitä löytynyt pahemmin tietoa länsimaalaisista lähteistä. Voisko tää olla reissun off-the-beaten-track -kohde? Se paikka, josta muut Sri Lankan matkaajat, joita tavattais jatkossa, ei oo kuullukaan? Päätettiin viettää Kataragamassa kaksi päivää ja ottaa asiasta selvää.

Päädyttiin vuokraamaan auto ja kuljettaja päiväksi käyttöömme. Bussilla väli Kandy - Kataragama olisi taittunut arviolta kahdeksaan tuntiin. Eli käytännössä matkaa olisi tehty koko päivä. Bussilipun hinta ei tietenkään olis päätä huimannut, mutta näin lyhyellä reissulla olisi kiva ottaa kaikista päivistä mahdollisimman paljon irti. Himoittiin vuokra-autoa käyttöömme, koska matkan varrelle vois vaikka kehitellä jotain kivaa nähtävää vehreällä Nuwara Eliyan seudulla. Tarkemmin ajateltuna, jotain vähän liikuntaan viittaavaa voisi kroppa kaivata. Pieni patikka kerran reissuun ei pahaa tee, ja valikoitiin trekkauskohteeksemme Horton Plainsin kansallispuisto kutakuinkin matkareittimme varrelta.

Varattiin vuokra-auto ja kuljettaja Kandyn majatalomme kautta. Hinnaksi neljäntoista tunnin päivälle ja 240 kilometrin ajolle tuli 21 000 rupiaa. Vähän jäi sellanen olo, että edukkaammankin kiesin olisi voinut alle saada, jos olisi jaksanut kaupungilla pyöriä tinkaamassa. Päädyttiin kuitenkin hyväksymään tämä tarjous, kun se tehtiin meille niin helpoksi. Saatiin ilmastoitu paku ja mukava, turvallisen ajotavan hallitseva kuski. Olkoot tää sitten reissun kermapehvaosuus, mietin samalla kun ennätysajassa levitin kamani ympäri pakun lattiaa ja nostin paljaat jalat ylös korokkeelle.




Lähdettiin aamukuudelta liikkeelle, koska päivästä tulisi pitkä. Kandystä Nuwara Eliyaan ajoi noin kaksi ja puol tuntia. Molemmin puolin tietä teeviljelmät jatkui silmänkantamattomiin ja saatiin seurata, kuinka teenpoimijat isoina laumoina vaelsi työnsä ääreen auringon noustessa.

Meidän oli pakko ottaa stoppi tässä pikkukaupungissa, koska mikään automaatti Kandyssä ei antanut meille edellisiltana rahaa. Eka automaatti myös Nuwara Eliyassa oli huti, onneksi tokalla yrityksellä tärppäsi. Sri Lankassa mulla oli hämmästyttävän paljon ongelmia käteisnostojen kanssa! Mastercard ei toiminut missään, ja yllättäen electronilla sai paremmin tuohta seinästä. Ei kuitenkaan kaikilta automaateilta. Mä en ikinä kuljeta omaa valuuttaani kaukomaille, mutta jos nyt lähtisin uudestaan Sri Lankaan, ottaisin varmuuden vuoksi euroja mukaan paikan päälle vaihdettaviksi.

Nuwara Eliyasta ajomatkaa Horton Plainsiin oli vielä vajaa tunti, ja saavuttiin kymmenen maissa puiston porteille. Sisäänpääsymaksun suuruus tuli meille pienenä yllätyksenä. Kuitin mukaan maksettiin kahdestaan sisään yhteensä 6131,20 rupiaa eli vajaa neljäkymmentä euroa. Tää summa sisälsi kuskin sisäänpääsyn 60 rupiaa, auton parkkimaksun 250 rupiaa ja jonkun service chargen 1097 rupiaa. Verojakin iskettiin vielä päälle jonkin verran. Joka tapauksessa, kannattaa maksaa koko porukka kerralla sisään, sillä palvelumaksu veloitetaan aina joka kuitilta. Jos jotain hyvää tästä hinnottelupolitiikasta hakee, niin musta on hienoa, että paikalliset pääsee nauttimaan omista kansallispuistoistaan edullisesti.

Paikan päällä meille selvisi, että polun pituus olisi tarkalleen yhdeksän kilometriä ja aikaa menisi kolmisen tuntia, joten kipitettiin vielä kertaalleen takaisin autolle haalimaan kaikki ruoantähteet eväsmuonaksi. Täytyyhän sitä retkellä eväät olla.





Horton Plainsin patikkareitti on suhteellisen helppo ja hyväkuntoinen ainakin kuivakaudella. Peruskuntoinen kaupunkilainenkin pärjää oikeen hyvin näillä poluilla. Maisemat on kertakaikkisen upeat. Jos maailmanloppu tosiaan näyttäis tältä, en todellakaan pelkäis sitä.

Horton Plainsin kohokohta on siis maailmanloppu, World's End, jonka ääreltä on 870 metrin pudotus alas laaksoon. Juu, reunalla ei ole turva-aitaa ja jep, tuolta on kuulema ihmisiä pudonnut alas kuolemaan. Vuonna 2015 hollantilainen matkailija tosin selvisi hengissä pudottuaan jyrkänteeltä alas puiden latvustoon. Minä katsoin joka tapauksessa parhaaksi pysyä muutaman metrin päässä reunalta. Ja olla kävelemättä takaperin selfietikun kanssa. Huoh, onneks en omista minkäänmoista tikkua. Täällä oli kyllä kaunista! Saatiin vielä nauttia pilvettömästä taivaasta, joka ei kahdentuhannen metrin korkeudessa oo aina itsestäänselvyys.

Reippailumme kestoksi tuli lopulta kolme tuntia ja vartti. Pohdittiin kaverin kanssa, voisko puistoon tutustua vain kävelemällä maailmanloppuun ja takaisin, ja säästää näin aikaa tai kinttuja. Mä nimittäin luulen, että ne muutamat lapsiperheet, joita polulla tuli vastaan, tekivät juuri näin. Ihan reitin alkupäässä maailmanloppu ei ole, mutta arvioisin, että tällä tavalla selviäisi reilussa kahdessa tunnissa. Tosin jos aika ei ole kortilla ja askel kantaa, kävele ihmeessä koko kierros. Maisemat ovat hienoja kautta reitin.






Mikään eläinbongarin taivas tää kansallispuisto ei ole, lintuja ja perhosia nähtiin jonkin verran ja lähtöä tehdessämme parkkipaikalle jolkotteli muutama sambarhirvi retkeilijöiden eväitä kärkkymään.

Horton Plainsin reitti oli aika vaatimattomasti opastettu, mutta polku on kuitenkin koko ajan selkeästi näkyvissä. Ihan kävelyn loppuvaiheessa meille tuli pieni epäilyksen viisiminuuttinen, kun sekä edestä että takaa tie oli pysynyt hiljaisena pidemmän aikaa. Just ku olin varma, et ollaan oikeasti eksytty, saavuttiin perille. Allekirjoittaneella olkapäät palaneina, kurkku jo vähän kuivana ja vatsassa erittäin terve näläntunne.

Onneks meidän kuski hiffasi aika nopeesti, ettei sen tarvitse tuhlata aikaa etsimällä meille salonkikelpoista ravintelia. Pyydettiin miestä viemään meidät sinne, missä hän itsekin söisi. Ja mieshän vei. Onnellisena mussutettiin ehkä reissun viidettä dhal-curryamme, joka maistu niin hyvältä, että se olis voinut olla ensimmäinen ikinä.





Horton Plains ja World's End pähkinänkuoressa:

Mikä: Kansallispuisto Sri Lankan keskisellä ylängöllä. Yksi lasson muotoinen kävelyreitti, jonka voi aloittaa molemmista päistä. Lähde risteyskohdasta vasemmalle, jos haluat saavuttaa ensin maailmanlopun

Kenelle: Kaikille, jotka etsivät helppoa luontokohdetta, mutta eivät halua vain istua paikoillaan (kuten safarilla). Reitin pituus 9 kilometriä, noin kolme tuntia

Hinta 6131,20 rupiaa (noin 40 euroa) kahdelta turistilta

Hyvä tietää: Mukaan lenkkarit, aurinkorasvaa, iso vesipullo ja hattu. Aurinko porottaa voimakkaana, mutta viileähkö vuoristoilma peittää palamisen tunteen salakavalasti. Parkkipaikoilla on kyykkyvessa, ja reitin varrelta löytyy toinen lähtöpisteen ja mini world's endin väliltä




Iltapäivällä jatkettiin matkaa hiljaisilla vuoristoteillä läpi Ellan kylänraitin ja monien lähes autioiden, kielekkeille rakennettujen turistiravintoloiden ohi. Lopulta, auringon kääntyessä just laskuun taivaanrannassa, meidän eteen avautui suora tie läpi Yalan kansallispuiston. Pian saavuttiin perille Kataragamaan. 

Tässä paikassa on sitä jotain, mä tiesin heti, kun hyppäsin ulos autosta.